Miltä pelko tuntuu?

11.12.2014

Silloin kun vielä mietin näitä asioita (näitä, joista kirjoitan) vain akateemisen pohdinnan tasolla, mietin usein miltä se pelottavan uskomuksen tai tunteen tai teon kohtaaminen käytännössä tuntuu. Siitä voidaan puhua ja puhutaankin mustana aukkona, toivottomuuden tunteena, syvänä ahdistuksena, kuristavana pelkona, lamaannuttavana kauhuna. Kuvaavia sanoja, ehdottomasti. Jokainen on todennäköisesti joskus elämässään pelännyt ja pystyy muistamaan sen tunteen ja samaistamaan sen myös pelottavien uskomusten kohtaamiseen.

Ei kuitenkaan aivan täysin.

Pelottavien tunteiden kohtaamisen ajatteleminen on kohtalaisen erilaista, kuin niiden eläminen. Se, että tekee (siis tekee, ei vain ajattele) vapaaehtoisesti jotain sellaista, joka pelottaa, on vain kauheaa. Sitä ei kannata kierrellä ja kuorruttaa sokerilla tai visioilla siitä, kuinka ihana olo on sen jälkeen. Tällaisesta ajatuksesta saa kyllä rohkeutta pelottavan askeleen ottamiseen, mutta itse tunteen läpi eläminen on kokonaan toinen peli. Sitä ihanuutta ei nimittäin silloin muista, sellaiseen ei riitä uskoa eikä voimia eikä sitä ole silloin olemassakaan. Kaikki opitut oivallukset ja kauniit ajatukset menettävät tehonsa. Niihin ei usko tai ne kääntyvät itseään vastaan. On vain pelkoa. Ja pelko on pelkoa. Aivan yksinkertaisesti. Jos se ei olisi sitä, se ei tuntuisi pelottavalta ja olisi helppoa kohdata se, koska voisi samalla ajatella ihanuutta, joka koittaa sitten, kun pelko on todettu paikkaansapitämättömäksi.

Mutta ei. Ei, ei. Ei se niin mene. Et voi huijata sitä ja vain ajatella asiaa. Jos haluat nähdä minkälaisia uskomuksia sisimmässäsi piilee ja kohdata pelkosi ja oikeasti alkaa vapautua, sinun täytyy houkutella ne esille. Ja varma tapa tehdä se, on tehdä jotain sellaista, jota et tavallisesti tekisi. Kokeile jotain nyt heti. Kuten… lähde aikaisin töistä ja mene kahvilaan oleilemaan ja lukemaan lehtiä loppupäiväksi (tai aivan mitä vain, mene vaikka nukkumaan tai elokuvien iltapäivänäytökseen). Tai lähde spontaanisti ja suunnittelematta Turun saaristoon.

Aivan!! Näitkö juuri pari kappaletta näitä uskomuksia? “Turun saaristoon!? Tähän vuodenaikaan?! Nyt?! Nukkumaan?!! Kesken työpäivän?!!”

Hmmm… hmmm….

Tai jos sinulla on pieniä lapsia, aina vain paranee. Suostu yhden päivän ajan kaikkeen mitä lapsi pyytää.

Kuoro tuli korviahuumaavaksi?

Sanonpahan vain. Päätät itse mikä on totta.

Jokainen kohtaa tunteensa omalla tavallaan, ja minun tapani on kirjoittaminen. Kirjoitan kaiken, mitä ajattelen aina kun se on vain mahdollista. Kirjoittamalla saan kohdattua tunteeni suoraan ja se on myös tapa asettaa ne kyseenalaisiksi. Kun kirjoitan tunteeni ylös, voin myös arvioida niitä ja päästää irti.

Tätä ajatellen luin päiväkirjani tarinoita muutama päivä sitten ja jäin tutkimaan kirjoituksiani siltä päivältä, jolloin kirjoitin myös juttuni “Riittämätön”.

Se olikin viihdyttävää…

Aivoihin sattui.

Saat lukea sen tästä. Suoraan ja kaunistelematta, virheitä korjaamatta. Tältä näytti minun pelkoni.

“Kotielämä suututtaa. Ja se ettei ole mitään muuta kuin kotielämää, suututtaa. Sekin etten tiedä mikä minusta tulee isona. Ja että tuntuu kuin kaikki olisi pysähdyksissä. Mitään ei tapahdu, olen vain jumissa tässä. Suuttuneena, rakkautta ja elämää epäillen. Epäilen ettei minun kohdalleni tule niitä hyviä asioita, joista iloiset kirjani kertovat. Ei rakkaus mitään korjaa tai tee. Tunnen edelleen yhtä vahvaa vihaa kuin pari vuotta sitten ja suutun tulisesti aina vain. Vihaan elämääni. Tyhjyyttä, kurjuutta, pysähtyneisyyttä. ‘Ihana tyhjä tila, jonka rakkaus voi täyttää.’ Ihan varmaan joo…

Olen hyödytön. En osaa olla kissan kanssakaan vaan pilaan senkin ylianalysoimalla. En osaa ajatella. En voi palata siihen elämään josta lähdin enkä osaa elää tätä nykyistä. Tunnen syyllisyyttä uff:lta ostamistani takista, huivista ja paidasta. En ansaitse niitä. Ostin tyhmän kattilan ja tunnen syyllisyyttä siitäkin (olen typerä). Olen typerä haihattelija, romun ostaja. Olen huolestunut kaikesta, en tiedä mitä tehdä, olen jatkuvasti hermostunut, minusta ei koskaan tule mitään, en ole nytkään mitään, sydämessä on möykky, olen onneton, pohjattoman surullinen, itkettää, haluan pois, rakkaus ei ikinä tule elämääni, olen tuhlari, elämän tuhlari, tavaroiden tuhlari, elämiseni on turhaa.”

Hulvattoman sekopäistä!

Mutta näin se menee, eikä se ole pahaksi.

Ei todella ole.

Tämä on vain pelon katsomista silmiin ja sen kohtaamista suoraan. Tällaista on omien uskomusten haastaminen. Läsnäoloa vaikeassakin tilanteessa. Se on P-E-L-O-T-T-A-V-A-A.

Kyllä, mutta ei pahalla tavalla.

Vaatii rohkeutta.

Ja tiedätkö mitä, kaikilla on yllin kyllin rohkeutta omien uskomusten kohtaamiseen. Se on sisäänrakennettuna ja sitä ei voi menettää. Et voi tehdä sellaisia uskomuksia, jotka ylittävät voimasi. Et voi tehdä enempää kuin olet. Voit uskotella itsellesi niin, mutta… no, se on taas yksi uskomus ja voit miettiä kuinka paljon haluat uskoa siihen.

Joka tapauksessa, oli uskomusten ja pelon kohtaaminen sitten suurta draamaa tai pieni soma savunkiehkura, tämäkin tunne on vain tunne. Se voi tuntua todelta silloin, kun tunne riehuu valtoimenaan, mutta ei se ole. Se on vain tunne ja sen menettelytavoista alkaa päästä perille (ja sitä lakkaa ottamasta vakavasti), kun tilkkaa kantapäät maahan ja sitkeästi vain katsoo, on läsnä ja antaa olla. Ja jatkaa. Kaikki lohduttavat viisaudet ja ajatukset voi huoletta unohtaa siksi aikaa. Ne kääntyy tässä tilassa vain päälaelleen tai niihin ei oikeasti usko. Keskitä koko energia vain kohtaamiseen ja siihen, että annat tunteen vain olla ja riehua pääsi sisällä. Se ei tee mitään pahaa. Huomaat sen kyllä kun katsot.

Ja luonnollisesti tällaisen riehunan mukana tulevia ajatuksia ei toteuteta. Se ei ole kohtaamista ja läsnäoloa vaan omituinen sekoitus pakenemista ja sokeaa uskoa tunteen luomaan mielikuvaan. Siihen ei ole tarkoitus mennä.

Mitäs tämän jälkeen sitten? Kuohu kestää sen minkä kestää. Ja sitten se loppuu 🙂 Kevyempien tunteiden kohdalla saattaa päästä selvyyteen kertakierroksella ja koet vain iloa ja helpotusta ja keveyttä. Voimakkaammat tunteet voivat vaatia useamman kierroksen erilaisissa tilanteissa.

Kaikki kuitenkin haihtuvat. Lakkaat ottamasta niitä vakavasti ja olet huomattavasti vapaampi. Ja mikä seikkailu se on! Siinä on kerrottavaa lapsenlapsille.

“Johanna Toivonen entinen konsultti ja nykyinen bloggari ja kirjoittaja. Hän kyllästyi vuonna 2012 konsultin elämään ja muutti elämässään kaiken. Johanna rakastaa abstraktia ajattelua, ideoita, joilla ei ole käytännön merkitystä ja ikävän terävänä peilinä toimivaa perhettään. Hän haluaa näyttää ja kertoa, kuinka kauniit mietteet ja viisaat ajatukset tuodaan jokapäiväiseen, aivan normaaliin elämään ja kuvata miltä ne siellä näyttävät. Johannalle tavallinen elämä on ehtymätön inspiraation ja taianomaisen ilon lähde.”

Johannan Kaikkialla -blogi