Ostaisinko sittenkin palan taivasta?

28.12.2017

Olen läpikäynyt suuren elämänmuutoksen ja sen aikana aloin huomioimaan ympärilläni olevia asioita eri tavalla kuin ennen. Mietin suhdettani tavaroihin sekä sitä, kuinka paljon tavara määrittää ympärilläni olevaa elämää. Mietin paljon kierrättämiseen ja tavaran uudelleenkäyttöön liittyviä asioita.

Tavaran arvo – kuka sen määrää?

Missä tilanteissa tavaran arvo määrittyy sen hyödyllisyyden, tarpeellisuuden, ekologisuuden, esteettisyyden, tunnearvon tai jonkun muun mukaan? Mikä määrittelee sen mikä arvoista on tärkeä? Tuleeko tavaroille arvo, vasta kun se on oma tai siitä on maksettu jokin hinta joko rahana tai nähty vaivaa sen eteen? Jos voisin ostaa itselleni palan taivasta tai oman tähden taivaalta, olisiko silloin taivaan arvo elämässä suurempi? Antaisin tähdelle nimen ja katselisin sitä kirpeänä pakkasyönä. Voinko nauttia asioista omistamatta niitä?

Mietin miten voisin itse vaikuttaa omassa elämässäni asioihin. Kokeilin uutta tapaa toimia ja vietin vuosi sitten yhden vapaapäivän kukkakaupassa kuvaten kasveja. En ostanut yhtään kukkaa, mutta nyt minulla on ne kaikki kuvina ja muistoina hienosta päivästä. Aiemmin olisin asiaa miettimättä käynyt ostamassa kukan kotiini. Kukka olisi luultavasti jo lakastunut ja lisäksi olisin varmasti jo unohtanut tuon kyseisen vapaapäivän. Se olisi ollut samanlainen kuin kaikki muutkin, merkityksetön.

Tietyn rajan ylitettyään ihminen uupuu ja haluaa muutosta

Yleensä osana tähän muutokseen liittyy kaikesta vanhasta luopuminen. Vanhat tavat, ihmiset, myös tavarat saavat jäädä. Välillä kuulee tarinoita ihmisistä, jotka myyvät koko omaisuutensa ja lähtevät maailmalle. Onnellisista ihmisistä.

Itse tein tuosta kevyemmän version ja muuttaessani maalle asumaan otin mukaani koiran, pienen osan vaatteistani, henkilökohtaiset tavarat ja harrastukseeni tarvitsemani maalaustarvikkeet. Säilöin loput tavarat odottamaan, josko tarvitsisin niitä vielä. Nyt olen asunut maalla puoli vuotta, eikä ainakaan vielä ole tullut tilannetta, että minulta puuttuisi elämästä jotakin.

Jos sanon sinulle, että minulla on arvokas auto, mietit ensin minkä merkkinen se on ja paljonko se on maksanut. Muutokseni myötä näytti ulkoisesti varmasti siltä, että minulla olisi mennyt kaikki asiat huonompaan suuntaan. Minulla oli aiemmin mielestäni ihan hyvä auto. Kunnossa oleva ja toimiva, mutta sellainen, jonka korjaukset, jos niitä tulisi, veisivät paljon rahaa. Vaihdoin auton vanhempaan ja edullisempaan, koska en tarvinnut autoa päivittäin. Päätin ottaa vanhasta autosta kaiken ilon irti, niin kauan kuin se vielä toimisi. Ystäville asia oli vaikea selittää.

– No moikka! Vieläkö sä ajat tällä vanhalla röppösellä? Eikö sunkin olisi jo aika ostaa uudempi auto. Onhan sulla varaa.

– En mä tarvii uutta autoa. Ostan sen sitten, kun tulee sen aika. Ehkä sitten, jos muutan maalle asumaan ja auto on välttämätön liikkumiseen. Olen haaveillut siitä lava-autosta. Se olisi maalla käytännöllinen. Sitä paitsi tykkään mieluiten ajella tuolla mun vanhalla polkupyörällä. Saan siinä samalla liikuntaa, eikä tarvitse huolehtia parkkimaksuista.

Tämän kaltaisia keskusteluja käytiin säännöllisesti kavereiden kanssa. Huomioin myös kuinka paljon omistamani tavarat tai asumismuoto määrittelee sitä, miten ihmiset määrittelevät minut. Ensimmäiseksi lienee ajatus ihmisillä, ettei ole varaa parempaan tai uudempaan. Hyvin harvalle tulee mieleen, että edullisemman auton valinta onkin asennekysymys. Nyt kun asun maalla kaukana julkisesta liikenteestä, voin sanoa, että tällä hetkellä auto on minulle arvokas. Enkä tarkoita hintaa.

Elämänmuutoksen myötä astiakaappikin näytti erilaiselta kuin aiemmin

Siellä oli parittomia laseja ja muita itselleni mieluisia astioita, sekä säästämiäni metallipurkkeja, lasipurkkeja ja muita kippoja. Olin säästänyt kaikki purkit jotain tulevaa tarkoitusta varten.

Ystäväni tuli käymään ensimmäistä kertaa luonani ja alkaessamme syömään, hän sanoi kattavansa pöydän. Ihmettelin kuinka hän viipyy astiakaapilla niin pitkään. Hän oli aivan hukassa, kun ei löytänyt kahta samanlaista lasia kattaukseen. Minua hymyilytti ja otin kaapista erilaiset lasit pöytään. Mietin mielessäni, että olisin itse ajatellut aiemmin samoin.

Olin tietoisesti halunnut laittaa vanhan elämäni pois ajatuksista ja pakannut omistamani 6-hengen astiastot kaappiin. En halunnut tavaran enää kahlitsevan minua. Olisin itse hyvin voinut juoda mehuni vaikka lasipurkista. Tärkeintä oli, että sain viettää hetkisen hyvän ystävän seurassa.

Keittiöni kuivaruokakaapista löytyy neljä muropaketista saatua minikokoista Tarzan figuuria. Ne jäivät jostain syystä kaappiin ja saivat jäädäkin. Huomasin kuinka joskus kaappiin kurkatessa Tarzanit saivat minut hymyilemään ja tulin hyvälle tuulelle. Niillä on ollut huumoriarvo. Suosittelen muillekin pitämään silmänruokaa ruokakaapissa.

Vuosien takainen tarina siitä, kuinka me näemme asiat erilailla

Olin kesätyöntekijänä vastavalmistuneessa hoitolaitoksessa. Uuden paikan säännöt eivät olleet kovin tarkkoja ja teimme työkaverini kanssa asioita omalla tavallamme, kuitenkin ihan sovittujen sääntöjen mukaisesti. Kaikki eivät hyväksyneet tapojamme ja jouduimme isoon palaveriin selittämään tekemiämme valintoja työkavereille ja esimiehelle.

Palaverissa istuimme ringissä, jotta kaikki voivat nähdä hyvin toisensa. Kun tuli vuoroni puhua, kaivoin taskustani muistivihkona käyttämäni pienen taskukokoisen vihkon. Avasin sen ja kiersin näyttämässä kaikille läsnäolijoille pientä kuvaa vihkon etusivun kulmassa. Menin takaisin omalle paikalleni ja kysyin, vaikken odottanutkaan kenenkään vastaavan:

– Mitä näitte kuvassa?

Katsoin työkavereitani ja huomasin, että monen kasvoille alkoi nousta hymy.

– Uskon, että aika moni näki tässä kuvassa hämähäkin väärinpäin tai kirkkoveneen, olenko oikeassa? Tiedättekö, tämä vihko on minulle arvokas siksi, koska olen saanut tämän tyttäreltäni ja hän on piirtänyt tähän etusivulle auringon ilahduttaakseen työpäivääni. Halusin vain näyttää teille kaikille kuinka erilailla näemme asioita, eikä mikään niistä ole väärä, vain erilainen. Tämä tässä on minun aurinkoni.

Käydyn keskustelun jälkeen palaveri jatkui uskoakseni edes vähän paremmassa hengessä.

Työpaikalla minut tunnettiin ihmisenä, jonka eväät olivat milloin minkäkinlaisissa purkeissa. Aamukahvin aikaan saatoin kaivaa jääkaapista margariinirasian, johon olin tehnyt aamulla voileipäni tai lounaalla lasipurkin, johon olin tehnyt evääksi salaatin. Se mitä kuulin herätti minut ajattelemaan. Jotkut sanoivat, etteivät ole edes ajatelleet kuinka esim. lasipurkkeja voi käyttää uudestaan.

Lounastauolla eräs työkaverini esitteli yli 40 euron ”arvoista” juomapulloa. Se oli vaaleanpunainen läpinäkyvä ja siinä oli kantokahva. No olihan se hieno. Vai oliko arvokkaampi sittenkin minun kierrätetty mehutiivistepullo, jonka vähän kuluneeseen etikettiin olin tussilla kirjoittanut nimeni ja jonka sisällä olevan mehun olin itse keittänyt keräämistäni mustista ja punaisista viinimarjoista?

Miksi yhteiskunta on mennyt siihen pisteeseen, että ympärilläsi olevan tavaran arvo määrittelee sinut ja kaikki raha pitäisi kuluttaa?

Monet ottavat lainaa pitääkseen yllä kulisseja paremmasta elämästä. Halutaan aina vaan isompi ja parempi asunto, auto, tai joku muu asia miettimättä mitä kaikkea muuta rahalla voisi tehdä. Vai voisiko luopua tarpeettomasta kuluttamisesta ja tehdä hiukan vähemmän töitä? Asiat voi nähdä ja tehdä toisinkin.

Miltä tuntuu sanoa ystävälle tähtitaivasta katsellessa:

– Tuo tuolla on minun tähteni…

Ja samalla hetkellä tajuta, että arvokkainta siinä hetkessä ei ole tähtesi.

Niina Tervala on tehnyt ison elämänmuutoksen viimeisen kolmen vuoden aikana. Hoitotyön ohella hän opetteli maalaamaan tauluja ja pitää nyt näyttelyitä eri puolilla suomea. Hän muutti Lahdesta Haapamäelle maaseudun rauhaan lokakuussa 2016 ja toivoo voivansa olla esimerkkinä ja rohkaista muitakin, jotka haluavat muuttaa elämäänsä. Niinan kotisivut löytyvät osoitteesta www.niinatervala-maalauksia.com.