Tule lähelle, mene pois

29.10.2018

”Mene, mitä kauemmaksi menet
sitä lähemmäksi tulet.
Kurkota, se tuntuu enemmältä kuin kosketus.
Ikävä viiltää vatsaa
kuin urheaan soturiin
olisi vihdoinkin osunut.
Tuntuu hyvältä.”

– tuntematon

Olen odottanut parisuhdetta, sitä oikeaa ja miten se muuttaa elämäni arjen soljuvaksi ja ihanaksi peiliksi, missä voi tuntea hyväksyntää, rakkautta, iloa, tunteiden paloa. Ja onhan niitä suhteita tullut ja mennyt. Suhdesotkuja, jotka ovat jättäneet jälkeensä hämmennystä, häpeää, kysymyksiä.

Kun tuntee liian suuren hellyyden tuskan Siinä oma rajani kulkee. Minua vaivaa kuminauhaefekti. Kun tunteet saavat minussa vallan ja saan jonkun lähelle, siitä seuraa pelkoreaktio. Tulenko hylätyksi, jälleen kerran. Joten mieluimmin pakenen, torjun ja vetäydyn. Tunnistan ja tiedostan kompastuskiveni läheisyyden pelossa. Hylkäämisen pelko, luottamus ja rohkeus läheisyyteen.

Kaksikymmentä vuotta sitten menetin isäni. Miksi kipu ja luopumisen tuska tulevat voimallisimpana näinä aikoina? Luulen sen johtuvan siitä, että olen itse alkanut voida paremmin sisäisen rakkauteni lisääntymisen myötä, jolloin uskallan ottaa kivun tunteet ja käsitellä viimein luopumista surun tunteesta.

” Menetin ihmisen, jonka koin eniten sielunihmiseksi, oman heimoni ihmiseksi.”

Menetin ihmisen, jonka koin eniten sielunihmiseksi, oman heimoni ihmiseksi. Miten väärältä se tuntuikaan. Isä oli luontoihminen. Hän marjasti ja sienesti. Miten harmittelenkaan nyt, etten lähtenyt hänen mukaansa pitkille marja- ja sieniretkille. Mikä peruuttamaton katumus. Hän olisi raottanut minulle sitä sisäistä omaa maailmaansa minkä sielun tasolla tunsin, mutta mihin en päässyt riittävästi tutustumaan.

Minun isäni oli oman perheensä mustalammas ja asenne oli se, että antaa tulla vaan, käännän toisenkin poskeni. Isä oli äärimmäisen kiltti ihminen, joka ei osannut sanoa Ei, eikä suojella itseään kaikelta vääryydeltä ja hyväksikäytöltä. Niinpä hän teki paljon hyväntekeväisyyttä toisille ihmisille, säästelemättä vaivojaan, laskematta tuntejaan.

Sillä arvokas ihminen isäni toden totta oli, arvokkaampi kuin kukaan toinen ihmisyydessään. Hän oli suvaitsevainen, piti kaikkia samanarvoisena, antelias ja hyväntekijä vähempiosaisille. Hän iloitsi, kun sai antaa, eikä valittanut vaan antoi omastaan pois iloiten. En ole sittemmin tuntenut ketään niin vilpittömän anteliasta ja hyväntahtoista ihmistä. Siksi isäni malli ja henki on jäänyt sydämeeni vahvana ja vaikuttaa myös vahvasti.

Isän lapsuuden kodin syvät haavat tulivat paitsi hänen roolistaan mustana lampaana, myös hänen isälleen sodan jättämistä jäljistä. Perheen äiti jäi varhain suuren lapsikatraan kanssa selviytymään. Perheen vanhimmalle pojalle vaatimattoman maatilan hoitovastuu oli liikaa ja hän hirttäytyi kotitalon riihen ylisille. Isäni oli kovin auttavainen äidilleen ja kävi hoitamassa kotona maatalon hommia, myöhemmin siskon perheelleen, joka jatkoi tilalla.

Menettää liian varhain ihminen ja jäädä yksin ja itsenäistyä omassa voimassaan. Miten hylätyksi ja ulkopuoliseksi olenkaan tuntenut itseni. Miten paljon se vaikutti ihmissuhteisiini, etenkin miessuhteisiin. Isä, olisin niin halunnut pitää sinut lähelläni. Että olisin saanut tuntea rakkautta, turvaa, hellyyttä mitä vaille koin jääväni miessuhteissani ja mitä olen etsinyt, löytämättä sitä. Ja miten vaikea sen hylätyksi tulemisen ja ulkopuolisuuden alta on ollut osata kokea hyväksytyksi tulemista, rakkautta lähisuhteissa.

”Niin, olen itkenyt valtamerellisen, sielunystävän kaipuussa.”

Niin, olen itkenyt valtamerellisen, sielunystävän kaipuussa. Isä, olet rakas. Voinko viimein päästää irti, antaa henkesi jatkamaan matkaa, mennä itse omaa sielunsuunnitelmaani, kulkea omin jaloin eteenpäin. Ja voinko antaa itselleni anteeksi sen, että jäin yksin, ilman turvaverkkoja selviytymään, löytämään sisäisen itseni ja rakkauden.

Kiitos, että olet ollut mukanani kaikki nämä vuodet. Löysin elämääni ilon ja rakkauteni sisimmästä. Mutta luottamus. Aito, vilpitön luottamus, olla hyväksyttynä, rakastettuna, ilman ehtoja, ilman kritiikkiä. Miksi on niin vaikeaa vastaanottaa rakkautta. Ja kuitenkin rakkaudenkaipuu on ikuinen. Sydän ei muuta pyydä kuin tulla rakastetuksi. Sillä rakkaudelle riittää rakkaus.

Kiitos, että saan tuntea elämäni kantavan ja luottamusta syntyvän vähitellen. Ensin on pitänyt luopua monista turvaverkoista. Jotta voi antaa sielunsa uudistua, ja kaikkien itkujen jälkeen syntyä uudelleen elämään. Elämään, jossa ei ole varmistelua. Jossa on vain läsnäoleva hetki.

”Suuri rakkaus huuhtoo päivät
annoin itseni pois ja sanani täyttyivät kaiuista, siipisulista
sellaisesta ei saa ketään syyttää
rakkaus on se sielulintu
veden päällä,
taittaa niskan lasiin
johon taivas heijastuu,
ketä varten onni on ja ketä varten on kevät, ketä varten siivet on ja ketä varten evät.”

– Johanna Venho.

Hiljattain koin hetken, jossa ihminen lähestyi minua ystävällisesti, koska halusi kokea läheisyyttä, päästä sieluuni ystäväksi. Koin sen kuitenkin intuitiivisesti itselleni sillä hetkellä mahdottomaksi.

Intuitioni sanoi, että ihminen haluaa lähestyä, koska haluaa minusta jotakin. Se ei tuntunut hyvältä lähestymiseltä. Lahjomisella lähestyvä ihminen haluaa itselleen jotain. Motiivi on saada itselleen jotain mitä minulla on. Tällöin reilua on pyytää sitä, mutta ei lahjoa.

”Olen menettänyt paljon, mutta varjellut sitä tärkeintä, jumalallisuutta minussa, sydäntäni.”

Ihminen on hyvin hienoviritteinen. Kuin soittaja, joka ei voi soittaa tiettyä sävelmää, ellei tunnelma ole oikea. Koin ahdistusta siitä, että en pystynyt tuntemaan luottamusta. Olen menettänyt paljon, mutta varjellut sitä tärkeintä, jumalallisuutta minussa, sydäntäni.

Empatia saa minut liikuttumaan. Tunnistan hyvin aidon ja vilpittömän ihmisen. Tunnistan ihmisen, joka antaa itsestään ja omastaan jotain, koska haluaa antaa. Tunnistan myös sen, että en itse asiassa halua mitään lisää, vaan lähinnä riisua itsestäni pois ylimmäisen ja jättää olennaisen.

En halua menettää omaa voimaani pois ja siksi varjelen tarkasti itseäni ja sitä kenelle aikaani annan. Ilmaisia lounaita ei ole ja ihmisten välinen vuorovaikutus on paljolti kaupankäyntiä. Haluan sinulta tiettyjä asioita, tuntuu ihminen viestivän. Itselläni on paljon annettavaa ja haluan jakaa vertaistukena kokemuksiani vilpittömästi sitä tarvitsevien hyväksi.

En ole kuitenkaan ihmisenä kaupan enkä lahjottavissa.

Vuokko Isokorpi on tamperelainen, maaseudun juuret omaava positiivinen ja innostuva oman elämänsä "muutosagentti". Vuokko on äiti neljälle ihanalle nuorelle. Hän on rohkea urasuunnan yhdistäjä ja -vaihtaja ja on siirtynyt pankkiirista luontopoluille, taloudellista hyvinvointia ja terveyttä hoitamaan. Vuokko etenee sydän edellä ja herkkyys mukana. Hänen innostuksenkohteita ovat lempeä liikunta, läsnäolo, sydänyhteys, luonto voimauttajana sekä vapaaehtoistoiminta ja eettiset arvot. Vuokon kotisivut löytyvät osoitteesta www.vuokkoisokorpi.com.