Sata kysymystä intohimosta

14.12.2017

Kun miettii sanaa intohimo ja kuuntelee ympärillä käytävää keskustelua aiheesta, alkaa vaikuttamaan siltä, että todellinen intohimo liittyy lähes aina johonkin hienoon, vaikeasti tavoiteltavaan ja ehkä jopa normaalista peruselämästä poikkevaan asiaan. Intohimona on seiväshyppy ja sitten tavoitellaan maailmaennätystä, intohimona on pelastaa kaikki maailman meret tai intohimona on rakentaa Suomen suurin kauppakeskus kaikilla herkuilla. Mutta voiko intohimo olla jotakin ”tosi tavallista”, kuten äitiys?

Miten intohimo määritetään ja miten se tulkitaan? Millä tavalla ympäristö arvottaa ihmisten eri intohimoja? Miten nämä arvottamiset vaikuttavat siihen, lähtevätkö ihmiset kulkemaan intohimojensa perässä?

Intohimo ja kehittyminen

Minulle intohimo tarkoittaa jotakin tosi tärkeää asiaa; sellaista, jossa tahtoo kovasti kehittyä ja jota ilman ei tahtoisi elää. Intohimon kohteesta puhuu mielellään toisten kanssa. Minulle äitiys on intohimo. Olen usein pohtinut, miten tämä intohimo on syntynyt ja miten yleensäkin intohimot syntyvät. Intohimot harvoin ovat syntymässä istutettuja: usein ne tarvitsevat elämänkulun kipinää päästäkseen roihuamaan. Syntyykö ihmisille intohimo siis pikemminkin niistä jutuista, joita hän ”sattuu” tekemään elämänsä aikana ja pikkuhiljaa niihin rakastumaan vai onko intohimo useamminkin rakkautta ensi silmäyksellä -tyylinen romanssi?

Minä rakastuin kyllä lapsiini ensi silmäyksellä, mutta äitiyteen minä olen alkanut kokea intohimoa vasta vuosien aikana pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Intohimoksi sitä aloin määrittelemään vasta sen jälkeen, kun kehityin siinä hurjasti: kun näin potentiaalini. Siksi mietinkin, onko intohimon polttoaine aina kehittyminen? Vai voiko kokea intohimoa asiaan, jossa ei kehity?

Tarvitseeko intohimolla siis olla aina jokin ”tavoite” tai ”päämäärä”? Himoa voi kokea joka-aamuisiin paahtoleipiin, mutta voiko niiden syöminen olla jollekulle intohimo, jos intohimossa (=syömisessä) ei kehity? Onko intohimo aina jotakin tekemistä? Voiko intohimo olla vaikka postimerkit? Vai tuleeko intohimon määrittelyn olla postimerkkien katselu, keräily, vertailu tai myyminen, eli verbi? Voiko intohimoa kokea vain tekemisestä vai voiko intohimon kohde olla substantiivi?

Intohimo ja identiteetti

Minun yksi intohimoni, äitiys, on paljon tekemistä, mutta myös identiteettini iso osa. Koen, että ihmisen intohimo määrittää jotakin osa-aluetta ihmisen identiteetissä. Onhan kaikki tärkeät asiat jotenkin määritelty ihmisen identiteetin osissa. Ihminen usein kertoo olevansa äidin lisäksi vaikka sitten se intohimoinen postimerkkien keräilijä. Onko tässä yksi määritelmä intohimolle? Että sen kuuluu olla osa ihmisen identiteettiä, siis sitä, mitä ihminen on ja miten hän itsensä määrittelee?

Millainen on ihminen, jolla ei ole intohimoja? Onko jokaisella ihmisellä intohimon kohteita, vaikka hän ei ole vielä niitä löytänytkään tai ei osaa niitä määritellä? Kuuluuko intohimot ihmisyyteen? Voiko elää onnellista elämää ilman intohimoja? Kun vanhemmat pohtivat lastensa onnellisuutta ja tulevaisuutta, he usein toivovat lastensa löytävän ”sen oman jutun” elämässään, niin puhutaanko silloin intohimoista? Tuleeko intohimo kutsusta vai onkohan se enemmänkin yllätysvieras?

Jotkut ihmiset ovat omien sanojensa mukaan ”hukassa” ja ”etsivät itseään”. Luulen, että tällaisen kokemuksen lisääntyminen johtuu modernin yhteiskunnan loputtomista valinnanmahdollisuuksista. Kuten NLP-opettajani Reetta Vanhanen sanoo, ”universumin valintatalo on auki 24/7 – täytyy vaan tietää, mitä haluaa.” Koen, että intohimo juurruttaa ihmisen! Se auttaa ihmistä löytämään merkityksellisyyttä elämään ja saa aikaiseksi positiivisia tunteita, mitkä taas synnyttävät hyvän kehää koko ihmisen elämään.

Toisaalta, voiko intohimo olla liian addiktoiva ja viedä negatiivisuuden puolelle? Vai onko termi silloin jo pakkomielle tai pakko-oireinen käytös? Missä menee raja näiden välillä, onko intohimo vain ihmisen käytöksen positiivisella puolella ja pakkomielle negatiivisella?

Intohimo on mielenkiintoinen aihe, ja on etuoikeus tutustua siihen niinkin läheltä kuin jokapäiväisen äitiyden kautta. Olen valmis jatkamaan tutkimusmatkaa! Ehkä kysymykset selkenevät ajan kanssa. Tai sitten eivät.

Emmi Jansson on reilu kolmekymppinen kolmen lapsen onnellinen äiti ja yhteiskuntatieteiden maisteri, joka on tosi kallellaan psykologiaan. Emmi rakastaa pienten ja isojen asioiden pohtimista, ja puhuukin usein elämästä ja kuolemasta, unelmista, intohimoista, intuitiosta, kommunikaatiosta ja merkityksellisyydestä. Itsensä kehittäminen on Emmille elämänmittainen haaste, ja tällä hetkellä on meneillään NLP-opiskelut Master-vaiheessa. Emmi voimaantuu liikunnasta, luonnosta, hyvistä keskusteluista, lukemisesta, musiikista, herkullisesta ruoasta ja erityisesti lasten kanssa olemisesta. Emmin blogi löytyy osoitteesta www.readysteadyflow.fi.