keskeneräisyys

Repaleiset siivet – keskeneräisyys ja sen hyväksyminen

28.06.2021

Ihana päivä saa yllätyskäänteen

Olen menossa satamaan tivoliin katselemaan laitteita ja ihmisiä niissä. Sunnuntaipäivä. Jotenkin ihana ilmakin. Jätän pyörän nojaamaan puuta vasten. Vaaleanpunainen hattara, onkohan se yhtä hyvää kuin lapsena? Tekisi mieli maistaa. Karusellissa soi taukoamatta sama kappale kerta kerran jälkeen. Joku soittaa posetiivia. Keskeneräisyys ei ole asia, joka juuri nyt pyörisi mielessäni.

Yhtäkkiä kuulen kaukaa nimeni. Ääni sekoittuu musiikin pauhuun ja enkä ole varma kuulinko oikein mutta olen jo kiipeämässä rinnettä ylös. Minun on päästävä pois. Kauhu valtaa mielen ja saa minut kiipeämään nopeammin. Rinne on niin jyrkkä ja liukas, että on riisuttava kengät ja jatkettava paljain jaloin. Jalka lipeää liukkaan kiven päältä ja lyön polveni.

Pidän kiinni risuista ja oksista ja vedän itseni niiden varassa ylös jyrkimmät kohdat. Käsiini sattuu. Hengästyn ja sydän hakkaa. Oksa tarttuu paidanhelmaani ja se repeää. En pysty katsomaan taakseni. Rinteen päällä jatkan matkaani juosten. Risut repivät kasvojani, käsivarsiani ja tarttuvat hiuksiini.

Itsensä ymmärtäminen luo turvaa

Juoksen niin kauan, että luulen olevani turvassa. Pysähdyn ison kiven taakse ja käännyn katsomaan taakseni. Ketään ei näy. Kuuntelen ja kuulen kaupungin äänet, sataman, karusellin ja lokkien lakkaamattoman säestyksen. Kaukana alhaalla joku nauraa.

Muistoja palautuu mieleeni. Täällä olen tuntenut ennenkin olevani turvassa. Lehmuksen oksat kuin katedraalin katto, jonka läpi valo siivilöityy osoittamaan varjolle paikkaa. Kuin antaisi anteeksi kaiken, unohtaisi. Mutta mieli ei pysty. Jos voisi nähdä vain sen, minkä haluaa ja ohittaa sen, mitä pelkää ja pakenee.

Keskeneräisyys ja sen hyväksyminen vapauttaa muutokseen

Konnanmarjan valkoiset kukat kumartavat, kun kuljen hitaasti polkua pitkin. Pieni sinisiipinen perhonen lentää ohitseni. Silläkin on repaleiset siivet. Oma keskeneräisyys tulee hyväksytyksi ja pikkuhiljaa rauhoitun.

Istun kivelle ja laitan kengät takaisin jalkaan. Sukat ovat tippuneet matkalla. Jos itkisin, kukaan ei kuulisi. Eikä välittäisi. Oksista on tarttunut käsiini vihreää. Vanhoja arpiani ei voi nähdä. Kun huomaan kuinka suureksi yksi ääni voi mielessäni muuttua, tunnen itseni avuttomaksi ja loukatuksi.

Tämä paikka on kaukana pahuudesta. Mystinen ihmemaa, missä valtavat ihmispatsaat makaavat vihreiden sammalpeittojen alla. Olisipa mummon tekemä tilkkutäkki, jonka alle piiloutua. Silitän kosteaa sammalmattoa alastoman patsaan päällä, jätän hyvästit. Luovun haikein mielin toiveistani ja haaveistani. Menneisyyttäni en pääse pakoon. Tulen aina tarvitsemaan mielen pakopaikkoja. Käsi haparoi taskunpohjalta amuletin, pienen puustaveistetyn kotkan.

Niina Tervala on tehnyt ison elämänmuutoksen muutaman viime vuoden aikana. Hoitotyön ohella hän opetteli maalaamaan tauluja ja pitää nyt näyttelyitä eri puolilla Suomea. Hän muutti Lahdesta Haapamäelle maaseudun rauhaan lokakuussa 2016 ja toivoo voivansa olla esimerkkinä ja rohkaista muitakin, jotka haluavat muuttaa elämäänsä. Taiteen lisäksi sydäntä lähellä ovat luonto, ekologisuus, lukeminen ja musiikki. Niina kirjoittaa artikkeleita Täysii-sivustolle ja on kirjoittanut kolumnia UusiSavo-lehteen. Niinan esikoisrunoteos ”Punaisen pirtin portailla koko maailma”, jonka hän kirjoitti taiteilijanimellä Peppi Anniina, ilmestyi Marraskuussa 2018 Mediapinnan kustantamana. Niinan kotisivut löytyvät osoitteesta www.niinatervala-maalauksia.com.