Kasvu – arkipäiväinen, mutta niin juhlallinen sana. Joka päivä me kasvamme ja kehitymme. Jokainen meistä. Lapsen kasvua ihaillaan. Sitä seurataan kamerat kädessä ja vauvakirjoihin sanoja täyttäen. Lapsen kasvu on huikeaa seurattavaa! Kasvua juhlitaan usein: lapsuudessa synttärit ovat eittämättä vuoden kohokohta. Nuoruuden kasvuun liittyy myös paljon odotettuja virstanpylväitä, jotka kaikki kertovat kasvun ihmeellistä tarinaa! On rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, muita valmistujaisia jne. Aikuisiällä kasvua ei enää sitten juhlitakaan niin usein. Vuosittaiset synttärit vaihtuvat pyöreisiin, uuden työpaikan saantia ”ei tarvitse juhlia” jne. Kuitenkin, kasvu on aina hieno asia! Mahtavaa olisi, jos ihminen tunnistaisi oman kasvamisen hienouden (olipa se sitten mikä kasvamisen ulottuvuus tahansa), ja osaisi juhlistaa sitä, ainakin mielessään: kiittää elämää kasvun mahdollistajana, kiittää itseään onnistumisesta ja kiittää muita asianosaisia kasvun tukijoina olemisesta.
Välillä ihmisenä kasvaminen sattuu ihan kamalasti, välillä se on kuin pilvissä leijumista. Välillä ollaan ihmeellisessä välitilassa vuosikausia ja välillä kasvu notkahtaa hetkessä vaiheesta toiseen. Usein kasvamiseen kytkeytyy erilaisia tapahtumia ja muita ihmisiä. Mikä on se viimeinen sysäys, jolloin ihminen kasvaa henkisesti? Mikä hidastaa ihmisenä kasvamista? Tarvitseeko kasvamiseen aina nähdä vaivaa vai voiko kasvu tulla kuin itsekseen?
Näen, että ihmisenä kasvaminen ei välttämättä tarvitse olla suora lineaarinen viiva ylöspäin. Kasvaa voi, vaikka pohjalle tömähtäisi. Voisiko kasvu olla jonkun uuden asian oppimista, jonkun vanhan huonon tavan poisjäämistä, ahaa-elämyksiä, uusia ryppyjä, henkisten vahvuuksien kehittymistä, ja paljon muutakin? Onko kasvu myös luopumista? Ihminen kasvaa kuin itsestään, kunhan vain tietyt normaalit elämän edellytykset ovat kunnossa, mutta ihminen voi itse panostaa kasvuunsa myös paljon! Kasvu tuskin aina on kukoistamista: ihminen kasvaa vanhanakin, vaikka keho rapistuisi.
Koska kasvua ei voi välttää, on parempi, että sen flowhun lähtee mukaan suosiolla. Ehkä joskus kasvu myös pelottaa niin kovasti, että sitä päin ei tahdota lähteä?
Mitkä asiat ovat kasvattaneet minua?
Minulle kasvu on ensisijaisesti mielenkiintoinen matka itseeni. Kun seuraa omaa kasvuaan, oppii itsestään paljon. Kun seuraa muiden kasvua läheltä, inspiroituu, voimaantuu ja tuntee suurta ylpeyttä läheisistään. Kasvu on koskettavaa.
Minulla on suuri halu kasvaa ja kehittyä. Välillä tuntuu, että tekisi mieli ahnehtia elämää: jutella sadan ihmisen kanssa syvällisiä ja oppia heiltä, käydä kymmenessä eri valmennuksessa samaan aikaan, hakea uudestaan yliopistoon ja opiskella viittä muuta eri kurssia samalla, matkustella jokaisessa maailman kolkassa, käydä retriiteissä ja havainnoida maailmaa kaikin eri aistein koko ajan. Minulla on kova halua oppia kaikkea koko ajan.
Kuitenkaan mikään muu ihmissuhde, keskustelu, opiskelu, retriitti tai muukaan ei koskaan ole opettanut minulle enempää kuin omat lapseni. Heidän kanssaan olen joutunut tilanteisiin, joihin itse en ole vapaaehtoisesti itseäni halunnut saattaa, mutta jotka ovat tuoneet minulle rutkasti uusia taitoja. Olen joutunut todella tiukille niin henkisesti kuin fyysisestikin. Äitiys on ollut minulle paras opettaja oikeastaan kaikkien asioiden suhteen.
Äitiys on samaan aikaan niin luonnollista, mutta jotenkin äärimmäisen kummallista: äitinä olen vastuussa toisesta ihmisestä, siis että hänen henkensä on minun tekojeni varassa, huh. Tämä vastuu tuo suunnatonta pelkoa, vastuuntuntoa, pohdintaa, elämänhalua… Tämän vastuun takia tahtoo olla ihan paras äiti ikinä. Tämä vastuu pakottaa kasvamaan ihmisenä. Vastuun lisäksi äitiys tuo niin paljon kuplivaa iloa, uusia näkökulmia ja sisäistä rauhaa elämään, että voisin kuvailla, että koko näkökulma elämään on vaihtunut, tai ainakin vahvasti laajentunut ja saanut paljon enemmän värejä.
Äitiys on myös pakottanut kohtaamaan fyysisyyden aivan eri tavalla kuin ennen raskautta ikinä olin kohdannut. Järkyttävät kivut, synnytykseen liittyvät kaikki moninaiset seikat, imetyksen sitovuus ja kaikki se läheisyys, mitä lasten kautta saa kokea, on huikeaa ainesta ihmisen kasvulle.
Minun ihmisenä kasvaminen on siis liittynyt vahvasti äitiyteen. Kasvu on ollut mahdollista tavallaan pakon kautta: minut on kuin asetettu vasten seinää, sillä en ikinä olisi osannut kuvitella ennen omia lapsia, millainen tie äitiys voisi olla. Kuitenkin, vasta siinä vaiheessa, kun olen vaihtanut ”pakko”-mielikuvan ”mahdollisuus”-mielikuvaksi, olen saanut kasvuun syvempää ulottuvuutta. Kaikista niistä suuristakin haasteista huolimatta voin nykyään nähdä valtavia kasvamisen paikkoja.
Äitiyden lisäksi isäni kuolema on ollut toinen suuri kasvattaja. Elämän rajallisuuden tajuaminen, kokeminen ja sen kanssa eläminen on kasvattanut minulle valtavasti kiitollisuutta, arvostusta, elämänhalua ja selviytymiskykyä.
Itseluottamus, itsetuntemus ja flow
Niin, voin yhtyä kliseiseen sanontaan, että ”vaikeudet kasvattavat”. Ainakin minulle on käynyt niin. Vaikeudet ovat opettaneet minulle itseluottamusta sekä luottamusta elämään ja rakkauteen. Uskon, että tämä koko ajan kasvanut luottamus on pikkuhiljaa vahvistanut elämäni oikeaa suuntaa ja sellaisten tapahtumien tapahtumisen mahdollisuutta, jotka ovat juuri minulle juuri oikeita. Hippikielellä sanottuna kun olen kasvanut ihmisenä ja saanut tarvittavaa itseluottamusta ja -tuntemusta peliin, niin olen alkanut vetämään puoleeni juuri niitä ihmisiä ja tapahtumia, jotka ovat minulle merkityksellisiä.
Vähemmän merkitykselliset suhteet ovat pudonneet matkan varrella pois. Sellaiset ihmiset, jotka alituiseen tapaan ovat kohdelleet minua huonosti tai olleet muuten vain negatiivisessa energiassa, eivät ole pidemmän päälle oikeita matkakumppaneita minulle tässä ihmisenä kasvamisen matkalla. Heilläkin on ollut sijansa siinä, että minä olen tänä päivänä juuri tällainen, mutta jokapäiväiseen kanssakäymiseen en heitä enää halua. Nyt näen, että omanarvon tajuamiseen nämä ihmiset ovat olleet oikein hyviä opettajia, mutta nyt haluan uskoa, että jatkossa osaan olla tarkempi siitä, millaisia ihmisiä lähelleni päästän. Kiitän jokaista kohtaamaani ihmistä kasvuni kannalta – juuri inhottavimmat ovat opettaneet sen, millaiseksi ihmiseksi en ikinä tahdo kasvaa ja inspiroivimmat ovat opettaneet sen, mitä kohti tavoitella.
Tykkään sanasta flow. Se tarkoittaa minulle jotakin sellaista, jota ei ole pakotettu. Se antaa mielikuvan virtauksesta, sujuvuudesta ja mukavuudesta. Koen, että minulla ihmisenä kasvamisen polku soljuu flowssa, kunnes kohtaan kriisin (oli se sitten läheisen kuolema, äitiyden suuret kriisinaiheet tai jokin vähän pienempi juttu). Kriisin kautta syntyy jotakin vieläkin hiotumpaa sisälläni. Niitä en elämäni polulle toivo, mutta niiltä ei voi välttyäkään. Siksi niihin on oppinut suhtautumaan kuvailemallani tavalla: näkemään ne enemmän mahdollisuuksina kasvaa kuin vain pakkoina. Tämä on yksi tärkeimpiä juttuja minulle ihmisenä kasvamisessa.
Aion jatkossakin elää elämääni niin, että otan kaikista iloisista kasvunpaikoista irti kaikkeni! Ja niihin vähemmän iloisiin kasvunpaikkoihin suhtaudun mahdollisuuksina kasvaa, pitäen mielessä, että sekin vähemmän iloinen kasvunpaikka on todennäköisesti tie johonkin hyvään oivallukseen, kokemukseen tai käyttäytymismallin muutokseen. Muistetaan siis juhlapäivinä nostaa maljat oikein korkealle, onnitella päivänsankareita reilusti ja painaa mieleen ne kaikki hetket, jotka ovat olleet merkityksellisiä kasvunpaikkoja elämässämme. Eikö olekin ihanaa, että meille on suotu koko elämä aikaa kasvaa ja kehittyä ja nauttia saavutuksistamme?